Teatterimatka Viroon: ”Minä olin pikkuinen vielä”

Sakari Pälsin pikkupoikajutelmiin perustuva näytelmä ensi-illassa Viron Palmsessa 15.5.2014.

Matkakertomuksen teksti: Mirja Metsola
Kuvat: Rakveren teatteri, lehdistökuvat

Sakari Pälsin seura teki retken Itä-Viroon, jossa Rakveren tunnettu ja arvostettu teatteri esitti Ivo Eensalun dramatisoiman ja ohjaaman Pälsin teksteihin perustuvan lastennäytelmän ”Mina olin veel väikene”. Ensireaktiot näytelmän jälkeen olivat seuralaisten keskuudessa riemastuneita. Tekstithän ovat seuralaisille monet hyvinkin tuttuja kymmenien lukukertojen jälkeen. Pertti Järvenpää kirjoitti jo samana iltana:

”Esitys Palmsessa hyvä! Vaikkei ymmärtänyt kaikkia repliikkejä, niin Sakarin ja Fallesmanin Arvon hommat ja kommellukset kyllä selvisivät. Niinkuin oletimmekin, niin ryhmämme huomioitiin. Ojensimme kukkia ja Pälsi-aineistoa, Mirja piti hyvän puheen, jonka Maile Hiiet tulkkasi yleisölle.”

Episodinäytelmä oli lapsille suunnattu täyspitkä kokonaisuus. Yhtenäistä juonta ei Pälsinkään jutelmissa ole, yksi tai kaksi pikkupoikaa kokee ja tekee asioita hämäläisessä maalaismijöössä usein konfliktiin joutuen milloin aikuisten, milloin elukoiden kanssa. Varsinaisia teatterirooleja oli vain kolme. Sakua ja Arvoa esittivät nuoret, lahjakkaat ja oikein hauskat näyttelijättäret Saara Kadak ja Marin Mägi-Efert, jotka herkeämättä liikkuivat akrobaattisen notkeasti pitkin vanhan navetan miljööseen sijoitettua näyttämöä, hyppien puuhevosen selkään tai heinäkasaan. Pelottava äitihahmo Liisa Albel muuntautui myös vaikkapa flirttailevaksi pikku Idaksi. Teatteriesitystä rytmittivät episodien väliin sijoittuvat musiikkiesitykset. Kolmihenkisen ”Korsikud”(Oljenkorret)- ryhmän muusikot – kolme hyvänkokoista miestä lauloivat jykevästi ja soittivat suurta soitinarsenaalia harmoonista sahaan, rumpuun ja puhaltimiin. Tarvittaessa jokainen heistä muuntautui milloin isäksi, tappelevaksi kyläjuopoksi tai siaksi.

Musiikkina kuultiin virolaisia ja suomalaisia perinnesävelmiä, lastenloruja; musiikkia oli myös esim. Sepi Kumpulaiselta ja Juice Leskiseltä, jonka ”Sika”-lauluun osasi myös innostunut lapsikatsomo yhtyä.

Ohjelmalehtisessä on mukana runsaasti tietoa Pälsistä ja myös loru- ja leikki-ideoita lapsille. Sanastosta annettiin lisätietoa esim. siitä mitä tarkoittaa pohjaonki, ongenkoukku, lehmihaka, yöjalassa käynti tai toti. Esitetty musiikki julkaistiin myös äänilevynä. Esityksiä jatketaan Palmsen kartanon hienossa EU-tuella kunnostetussa miljöössä kesän ajan.

”Minä olin pikkuinen vielä” -kokoelman käänsi Harald Lempiku vuonna 1961 viroksi ja silloin dramatisoitiin myös ensimmäinen näytelmäversio, jota ei kuitenkaan missään esitetty. Vuonna 1999 Harald Lepik ja Avo Löhmus käänsivät poikajuttuja viroksi ja kirjan nimi oli ”Selge sott ütles Vallesmanni Arvo”. Suomessa jutelmakoostetta on esitetty ainakin Lopen teatterissa 1980-luvulla. Rakveren teatterin ohjelmalehtisessä vihjaistaan Astrid Lindgrenin saaneen virikkeitä ”Vaahteramäen Eemeliinsä” Pälsin poikajutuista – samanhenkisiä ovat ainakin. Lindgrenin pohjalta tehtyjen TV-sarjojen innoittamana Yleisradio teki vuonna 1995 Osku Valveen dramatisoiman ja Sakari Rimmisen ohjaaman ”Minä ja Fallesmannin Arvo”- draamasarjan, joka tosin jäi näkökulmaltaan enemmän herttaiseksi ja romanttiseksi lastenteatteriksi josta oli siivottu pois Pälsin rankempia ydinajatuksia.

Sakari Pälsi ei lapsuutta kuvatessaan nimittäin ollut mikään romantikko, vaan konstailematon realisti, joka toi esiin maalaisyhteisön ja pikkupoikien valtahierarkiat, raakuuden, kiusaamisen, juopot ja petolliset aikuiset; tekopyhyyden johon syyllistyvät paitsi aikuiset myös lapset itse. Hän puhui vaikeistakin asioista- ei rivosti, vaan mehevästi, ja korosti hienovaraisesti ja lämmöllä myös hyvyyttä, lempeyttä ja sovinnon tuomaa helpotusta. Rakveren teatterin tulkinnassa pojat eivät ole aina suinkaan sympaattisia, vaan tunteiden kirjo näkyy, ja ennen kaikkea hedelmällinen omatoimisuus ja sitä tukevat aikuiset nähdään pikkupoikien itsetuntoa kohottavina, hyvän lapsuuden edistäjinä. Ohjaaja Ivo Eensalu korosti muistelleensa työprosessin aikana paljon omia lapsuudenkokemuksiaan ja päätyneensä tulkinnassa samaan kuin Pälsikin: ”puolustamaan pikkupoikien oikeuksia ja vapauksia”. Äskettäin ilmestyneessä Juha Hurmeen ”Nyljetyt ajatukset”- romaanissa (2014, arvostelu 3.5. 14 HS/s.C 10) nostetaan esiin myös ”oudosti unohdetut” Pälsin poikajutelmat. Vaikka Pälsin kansatieteellisellä tarkkuudella kuvaama maalaismiljöö onkin lähes kadonnut, on hänen esiin nostamansa kysymys siitä, missä ja miten lapset (myös pienet tytöt, toim. huom) saavat liikkua ympäristössään, käyttää sitä, olla omatoimisia ja sellaisina hyväksyttyjä, yhä ajankohtainen.

Palmsen kartanon esittely ja yhteystiedot esim. visitestonia.com – sivustolla.
Seurueemme vuokrasi auton yhdeksi päiväksi Tallinnasta edullisesti. Rakveren kaupunki
on usean kymmenen kilometrin päässä Palmsen kartanoalueelta.

Teatterin verkkosivut ja tietoa esitysten kesäaikataulusta:http://www.rakvereteater.ee/teater/lavastus/mina-olin-veel-vaikene/

Lippuja verkkokaupasta: piletimaailm.com

Mainiot näyttelijät Saku (Saara Kadak, vas.) ja Arvo Marin Mägi-Efert Rakveren teatterin
hulvattomassa lastenkomediassa Minä olin pikkuinen vielä (Mina olin veel väikene)

Jousipyssyillä tietysti ammuttiin.

Taustalla lauluyhtye Kồrsikud, vas äitihahmo Liisa Aibel, Saara Kadak (Saku) ja Arvo (Marin Mägi-Efert)

Advertisement

Pälkäne – Sakari ja Aino Pälsin kesämaa

Yhdistyksen kevätretki

Kevätsunnuntain 27.4. retkisää ei olisi voinut komeampi olla! Hiukan vihertävä luonto ja kukkapenkkien ensimmäiset uuden kasvukauden väriläiskät antoivat kauniit kehykset kulttuuripäivällemme.

Paikallisoppaanamme Pälkäneellä oli Hanna-Liisa Anttila, jonka mies Arjo Anttila on suoraan alenevassa polvessa samaa sukua kuin Sakari Pälsin ensimmäinen vaimo Aino Pälsi, o.s. Anttila. Hanna-Liisa Anttila on paikallishistorian suvereeni asiantuntija, joka ystävällisesti johdatti meidät Anttilan talon pihapiiriin sekä Pälkäneen keskustan nähtävyyskohteille.

Lounaspaikkamme oli miellyttävä Kostian kievari. Päivään sisältyi vierailu Pälkäneen molemmissa kirkoissa: keskiaikaisessa rauniokirkossaja vuonna 1839 valmistuneessa C. L. Engelin toimiston suunnittelemassa komeassa tiilikirkossa.

Uuden kirkon oppaaksemme saapui pälkäneläinen asiantuntija Arvi Tunkelo, joka on erittäin perehtynyt myös sotahistoriaan ja opasti meidät myös Kostanvirran taistelupaikalle.

Päivän päätöskahvit juotiin Keltaisessa talossa, joka rakennuksena on väriltään nyt valkoinen. Historiansa aikana se on ehtinyt olla myös poliittisesti punainen ja kokea lukuisia muita vaiheita.

Anttilan pihapiirissä

Anttilan talo oli Aino Pälsin lapsuudenkoti. Sata vuotta sitten tila kuului Pälkäneen suurimpiin, ja myös nykyisin Anttila on vireä maalaistalo.

Pihapiiri on ollut kaikista suunnista rakennusten ympäröimä kokonaisuus ja kiviset portinpylväät ovat yhä jäljellä.

Päärakennus on kellertäväksi maalattu 1800-luvun varsin tyypillinen suurtalo, jonka sisäänkäyntien kohdalle on myöhemmin lisätty kulmikkaat kuistit värilasitettuine ikkunoineen.

Anttilan piharakennus on 1700-luvulta. Ns. mummonpääty kuisteineen on rakennettu myöhemmin kesäasumista varten.

Sakari ja Aino Pälsi asuivat Pälkäneellä ollessaan tavallisesti kaksikerroksiseen aittarakennukseen rakennetussa niin sanotussa mummonpäädyssä. He kävivät Pälkäneellä ahkerasti etenkin ennen lastensa syntymää ja kun tytöt Liisa (synt. 1908) ja Vappu (synt. 1910) olivat pieniä, Aino oli kesäkaudet heidän kanssaan enimmäkseen Anttilassa. Sakarin kesät täyttyivät usein matkoista (Mongolia 1909–1910) ja arkeologisista kaivauksista.

Pälkäne tarjosi suojapaikan levottomana vuonna 1918, jolloin Pälsin perheestä maaseudulle siirtyi kuitenkin vain Liisa, kun taas Aino ja Vappu olivat Helsingissä ja Sakari kaukana Siperiassa. Anttila oli rakas ja tuttu paikka koko perheelle myös koko 1920-luvun.

Rauniokirkon vaiheikas elinkaari

Kirkkorakennuksen historiaa

Sakari Pälsin silmin katsoen Pälkäne on rikasta rautakautista kulttuurimaisemaa. Peltoviljelyllä ja maalaiskyläelämällä on täällä pitkät juuret.

Paikkakunnan ensimmäinen kivikirkko rakennettiin 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa järven rantaan paikalle, jossa todennäköisesti oli sijainnut jo aiemmin katolinen puukirkko (ja sen edeltäjänä vielä vanhempi kirkko?) sekä sitä ennen rautakautinen, esikristillinen kalmisto. Nykyisin järveä ei näy, sillä veden pinta on laskenut ja järvenpohja on jo vuosisatoja ollut peltoina.

Pälkäneen kirkko oli uutena, ulkopuolelta kauttaaltaan valkoiseksi kalkittuna, varmasti erittäin kaunis erikoisine punatiilikoristeluineen. Kirkonraunion arkkitehtonisia erikoisuuksia ovatkin sen ovi- ja ikkuna-aukot. Katolisia jumalanpalveluksia ehdittiin pitää kuitenkin vain muutaman vuosikymmenen ajan, ja 1500-luvun puoliväliin mennessä uskonpuhdistus oli peittänyt sisäseinien värikkäät raamattuaiheiset kuvamaalaukset valkoisen maalin alle.

Tämän kirkon onnettomuudeksi koitui, ettei sitä ole rakennettu kalliolle vaan hiekkamaalle. Ei siis kyllin siinä, että isonvihan aikana 1710-luvulla venäläiset ryöstivät kirkosta, mitä ryöstettävissä oli. Vähitellen rakennuksen seinät alkoivat kallistua, alun perinkin holvauksia vaille jäänyt katto alkoi hälyttävästi heiketä, ja jo 1700-luvulla kirkko vaati merkittäviä korjaustoimia.

Korjaustoimet uuvuttivat ja tulivat kalliiksi. Pälkäne sai uuden, punatiilisen ja entistä paljon tilavamman kirkon vuonna 1839.

Kun uusi kirkko oli valmis, vanha jäi rappiolle. Lankkulattia purettiin ja laudat myytiin huutokaupalla. Pyhäkön lattian alle tehdyt hautaukset alkoivat pilkistellä päivänvaloon, mikä houkutteli seurakuntalaisia ilkivaltaan ja seurauksena oli hävityksen kauhistus. Kun kirkkoa vielä samanaikaisesti käytettiin ruumishuoneenakin, oli edesmenneiden kunnioitus ajoittain todella kyseenalaista. Pälkäneläiset määrättiin ajamaan kirkkoon soraa hautarauhan palauttamiseksi, kuten tapahtuikin, mutta syntyneisiin tuhoihin nähden apu oli vähäinen.

Pälkäneen raunioituva kirkko kiinnitti muinaismuistosuojelijoiden huomion jo 1880-luvulla. Suomen ensimmäinen muinaismuistosuojeluelin, Muinaistieteellinen toimisto (Arkelogisk Kommission) perustettiin Helsingissä vuonna 1884, ja jo seuraavana kesänä toimiston edustajat tekivät tarkastusmatkansa juuri Pälkäneelle. Hautausmaan onneton tila todettiin, pälkäneläiset määrättiin kärräämään paikalle lisää täyttömaata, mutta rahaa kirkkovanhuksen korjauksiin ei luvattu. Vuonna 1885 kirkon alue myytiin yksityiselle maanomistajalle, joka alkoi käyttää sitä laitumena ja varastoi kirkon sisälle heiniä.

Joulukuun 3. päivän myrsky vuonna 1890 sinetöi entisen kirkkovanhuksen kohtalon: katto romahti, ja jo seuraavana vuonna loputkin katosta purettiin. Entuudestaan heikot seinät jäivät taivasalle.

Kirkko ympäristöineen pakkolunastettiin takaisin seurakunnan omistukseen vuonna 1905, mistä alkaen raunion historia on pitkä ensiaputoimien ja korjausten sarja. Joka kerta on tietysti neuvoteltu, kenen vastuulla kustannukset ovat. Vaihtelevasti joko seurakunnan varoin, valtion avustuksella tai muilla järjestelyillä kunnostustoimia on kuitenkin onnistuttu tekemään, ja 1950-luvulta alkaen niihin on liittynyt myös rakennusarkkitehtonisia tutkimuksia. Kirkolle on viimeksi 2000-luvun alussa ehdotettu uutta kattoa kuten lasikatetta. Toistaiseksi nämä suunnitelmat ovat kuitenkin jääneet visioiksi.

Arkeologit kirkonrauniolla

Sakari Pälsin arkeologiuran aikoihin historiallisen ajan hautausmaita ei vielä kunnioitettu tieteellisesti kiinnostavina muinaisjäännöksinä. Siksi Pälsi tuskin näki rauniokirkkoa oman ammattinsa kannalta kiinnostavana.

Vuonna 1963 voimaan astuneen uuden muinaismuistolain nojalla alue rauhoitettiin ja maahan kajoaminen on nyt luvallista vain arkeologin valvonnassa. Kaivauksia voidaan tehdä tarpeen mukaan ja ne ovat ajankohtaisia aina, jos esimerkiksi remontit edellyttävät kajoamista maahan. Odotuksenmukaisesti esiin tulee tavallisesti vainajien luita, jotka silloin toimitetaan uudelleen haudattaviksi, mieluiten kuitenkin vasta osteologisen tutkimuksen jälkeen. Vanhoista haudoista saadaan monipuolista ja luotettavaa tietoa mm. historiallisten aikojen ruokavaliosta ja sairauksista.

Tähän mennessä laajimmat arkeologiset kaivaukset Pälkäneen rauniokirkolla on tehty vuosina 1998, 2001 ja 2003. Kaivausalueet sijoitettiin runkohuoneen länsipäätyyn (lähelle ovea) ja sakariston eteläseinän luo sekä sakaristoon.

Erityisen mielenkiintoinen arkeologinen havainto Pälkäneeltä ovat olleet haudat, jotka hautaus-suunnan perusteella ovat vanhempia kuin kristinuskon ajalta. Ne ovat koillis–kaakko –suuntaisia, kun taas kristittyjen hautaussuunta on perinteisesti ollut itä–länsi. Esikristillisten hautausten täytyy Hämeessä olla noin 1000-luvulta; sen jälkeen alue alkoi jo kristillistyä. Eräät esinelöydöt osoittavat, että rauniokirkon kohdalla on ollut kalmisto jo 900-luvulla – siis viikinkiajalla.

Viimeisimmät arkeologiset tutkimukset rauniokirkolla tehtiin kesällä 2013. Pälkäneen rauniokirkon suojeluyhdistys oli suunnittelemassa sähköjohtojen vetämistä rauniolle, jotta kirkkomaalla järjestettäviin hengellisiin yleisötapahtumiin saataisiin tarpeellinen nykyaikainen varustus. Koska kaapelin rakentaminen olisi vaatinut lisää arkeologista tutkimusta ja siten tuntuvasti nostanut hankkeen kustannuksia, suojeluyhdistys on toistaiseksi joutunut luopumaan aikeestaan.

Pälkäneen rauniokirkolla järjestetään kuitenkin vuosittain sekä kesätapahtumia että jouluinen hartaushetki – Hanna-Liisa Anttilan mukaan jouluhartaudessa on seurakuntaa aina, olipa sää mikä tahansa.

Sakari Pälsin Siperia oli toisenlainen

Tagikaks – olimme valaanpyytäjiä

Sakari Pälsin seuran vuosikokousillassa katsoimme Kira Jääskeläisen dokumenttielokuvan (2012) Tšukotkan valaanpyytäjien arjesta ja ajatuksista 2010-luvulla. Meillä oli myös tilaisuus haastatella filmin ohjaajaa.

Tšukotkan ihmisiä

Alueen alkuperäisväestöihin kuuluvat Sakari Pälsillekin tutut tšuktsit. Siellä asuu myös jupik-eskimoita, joille Kira antaa elokuvassaan puheenvuoron.

Tšuktseja on ikivanhalla kotiseudullaan vielä noin 15 000 henkeä. Heidän äidinkielensä on elävä osa kulttuuria, vaikka tavallisesti puhutaankin venäjää. Monet tšuktsiperheet elävät porotaloudesta.

Jupikit ovat Tšukotkalla pieni vähemmistö, joiden kieli on katoamassa kuten myös perinteiset tavat.

Valtaosa alueen asukkaista on venäläisiä. Satunnaisten työmahdollisuuksien myötä kyliin ja sieltä pois muuttaa kanadalaisia ja eurooppalaisia. Väkeä tulee ja menee, mutta alkuperäiskansat pysyvät paikoillaan.

Maailman laidalla

Seutu on kuvankaunista. Vuoristoinen rannikko on lintujen ja vesieläinten monipuolinen maailma. Kira kertoo, että valaita näkyy päivittäin. Elokuvaan on tallennettu huikaisevia auringonlaskuja ja sydäntalven lumihankia.

Tšukotkalla rannikkokyliin pääsee vain linnuntietä. Mantereen puolelta ainoa realistinen kulkuyhteys on piirikunnan pääkaupungista Anadyristä liikennöivä lentokone, joka lentää kerran viikossa, vaikeiden sääolojen sattuessa harvemmin. Edestakainen lippu maksaa tuhat euroa. Merelle on helppo lähteä, mutta kauas ei pääse. Veteen on piirretty viiva, Venäjän ja Yhdysvaltain raja, jonka ylittäminen on yksityisveneellä turha yritys.

Sakari Pälsillä oli tässä suhteessa helpompaa: laivat ja veneet kulkivat, koiravaljakoita riitti.

Elokuvan sankarit

Edesmenneen valaanpyytäjä Tagikakin kaksi nyt jo aikuista poikaa – Tagikaks – ovat noin 300 asukkaan rannikkokylän vakioasukkaita. Valaat, mursut ja hylkeet ovat oleellinen osa kyläläisten toimeentuloa. Meri tarjoaa tuoretta syötävää ja talvivarastoa niin ihmisille kuin koirillekin. Alkuperäisväestöjen pyyntitoiminnasta ei ole merinisäkäskantojen tulevaisuudelle vaaraa.

Kuitenkin Tagikaks-veljekset kertovat elokuvassa, miten pyyntimies ei enää ole ammateista arvostetuimpia. Työ on raskasta ja se on menettänyt hohtonsa koko kyläyhteisön yhteisenä ykkösasiana. Haluaako kukaan valaanpyytäjää aviomiehekseenkään?

Miehet toivovat työtä rakennushankkeista tai miltä tahansa muulta parempituloiselta ja arvostetummalta alalta. Työpaikat ovat syrjäisellä rajaseudulla kuitenkin kovin vähissä. Talvet ovat pitkiä, työttömyys ja alkoholi latistavat moraalia ja kulttuuritapahtumia on aniharvoin.

Neuvostoliitto kävi täällä

Moni kylässä ajattelee neuvostoaikaa ja huokaisee. Enää ei muisteta, miten suunnitelmatalous kauan sitten tuli rymisten ja pakotti luontaiselinkeinoista eläneet pyyntiväestöt väkinäiseen eurooppalaiseen kuriin ja järjestykseen. Silloin järjestelmänvaihdoksen aattona Sakari Pälsi vietti kaksi talvea Siperiassa, kirjoitti ”Siperiankävijän päiväkirjaa” ja elokuvasi ”Arktisia matkakuvia”.

Nyt muistellaan, että kolhoosien aikakaudella toimeentulomahdollisuuksia oli enemmän, viinaa vähemmän ja pohjoisille syrjäseuduille lennätettiin etelästä ja lännestä uutta väestöä, innovaatioita ja elinvoimaa.

Kun Neuvostoliitto romahti, syrjäkyliä kohtasi täydellinen katastrofi rahan, sähkön ja toivon lopahtaessa. Vierasväestö lähti, elintarviketuotanto sortui. Sekavassa tilanteessa kyliä jopa siirreltiin paikasta toiseen asukkaiden mieltä kysymättä. Mutta valaat jäivät, tuore liha ja rasva.

Rupla ratkaisee

Nykyinen kyläyhteisö on kaikessa yllätyksettömyydessäänkin turvallinen ympäristö. Ketään ei jätetä yksin.

Vaikka lähtö muualle houkuttelisi, Tagikaks ja monet muut kyläläiset ovat taloudellisesti sidottuja kotikyläänsä. Televisiosta näkyy todellisuuksia, joihin matkustelemiseen paikallisasukkailla ei koskaan ole riittävää matkakassaa.

Raha on motiivi myös toisella tavalla: alkuperäisasukkaille on valtion puolesta taattu tarpeen mukaan pieni työttömyyskorvaus tai eläke niin kauan kuin he asuttavat samoja kyliä, joihin ovat aikanaan asettuneet. Erityisesti nuoret naiset käyvät kyllä hankkimassa koulutusta jopa Pietarissa asti, mutta moni palaa opintojensa jälkeen takaisin.

Tagikaks 2020 ?

Uusia kyläläisiä syntyy ja he käyvät koulunsa. Edesmenneet saavat leposijansa vuorten rinteiltä, missä heidät saatetaan tuonpuoleiseen perinteisin uskomuksin.

On vuosia, jolloin ulkomaalaisia saapuu Tšukotkan kyliin rakennushankkeineen. Paikallinen käytännön ammattiin kasvanut, rautaisen tilanteenhallinnan sisäistänyt valaanpyytäjä on kanadalaiselle rakennusfirmalle yhtäkkiä unelmatyöntekijä.

Kylien tulevaisuutta ajatellen valaanpyytäjät eivät jouda pysyvästi muihin töihin. Siperian luonto on ihmistä suurempi, säät vaihtelevat, linnut, kalat ja merinisäkkäät tulevat ja menevät omassa rytmissään. Niissä oloissa pyyntimies on alansa ammattilainen ja korvaamaton.

Takaisin Siperiaan!

”Ensivierailu Tšukotkalla on eurooppalaiselle iso kokemus”, Kira Jääskeläinen sanoo. ”Joko vakuutut, että tänne et koskaan palaa, tai tiedät heti, että tulet vielä takaisin, uudelleen ja uudelleen.”

Kysyin Kiralta, tervehtivätkö eskimot toisiaan hieromalla neniä vastakkain. Sellaista olen kuullut. Kira kertoo, että vaikka eurooppalaistuneisiin tapoihin ei kuulu mitään nenärituaaleja, Tšukotkalla sanotaan: ”Kun muistan hajusi, muistan sinut, vaikka olet kaukana.”

”Tagikaks” on Kira Jääskeläisen esikoiselokuva. Nyt hän valmistelee uutta elokuvaprojektia. Pitkän odottamisen jälkeen hänellä on alkamassa jälleen uusi matka Tšukotkalle, tällä kertaa myös aiemmin tuntemattomiin paikkoihin ja uusien ihmisten pariin. Matkavalmisteluja hiukan helpottaa, että muutamiin kyliin voi jo pitää yhteyttä sähköpostitse.