Pälkäne – Sakari ja Aino Pälsin kesämaa

Yhdistyksen kevätretki

    Kevätsunnuntain 27.4. retkisää ei olisi voinut komeampi olla! Hiukan vihertävä luonto ja kukkapenkkien ensimmäiset uuden kasvukauden väriläiskät antoivat kauniit kehykset kulttuuripäivällemme.
    Paikallisoppaanamme Pälkäneellä oli Hanna-Liisa Anttila, jonka mies Arjo Anttila on suoraan alenevassa polvessa samaa sukua kuin Sakari Pälsin ensimmäinen vaimo Aino Pälsi, o.s. Anttila. Hanna-Liisa Anttila on paikallishistorian suvereeni asiantuntija, joka ystävällisesti johdatti meidät Anttilan talon pihapiiriin sekä Pälkäneen keskustan nähtävyyskohteille.
    Lounaspaikkamme oli miellyttävä Kostian kievari. Päivään sisältyi vierailu Pälkäneen molemmissa kirkoissa: keskiaikaisessa rauniokirkossaja vuonna 1839 valmistuneessa C. L. Engelin toimiston suunnittelemassa komeassa tiilikirkossa.
    Uuden kirkon oppaaksemme saapui pälkäneläinen asiantuntija Arvi Tunkelo, joka on erittäin perehtynyt myös sotahistoriaan ja opasti meidät myös Kostanvirran taistelupaikalle.
    Päivän päätöskahvit juotiin Keltaisessa talossa, joka rakennuksena on väriltään nyt valkoinen. Historiansa aikana se on ehtinyt olla myös poliittisesti punainen ja kokea lukuisia muita vaiheita.

Anttilan pihapiirissä

    Anttilan talo oli Aino Pälsin lapsuudenkoti. Sata vuotta sitten tila kuului Pälkäneen suurimpiin, ja myös nykyisin Anttila on vireä maalaistalo.
    Pihapiiri on ollut kaikista suunnista rakennusten ympäröimä kokonaisuus ja kiviset portinpylväät ovat yhä jäljellä.
    Päärakennus on kellertäväksi maalattu 1800-luvun varsin tyypillinen suurtalo, jonka sisäänkäyntien kohdalle on myöhemmin lisätty kulmikkaat kuistit värilasitettuine ikkunoineen.

Anttilan talo_kuva AG

Anttilan piharakennus on 1700-luvulta. Ns. mummonpääty kuisteineen on rakennettu myöhemmin kesäasumista varten.

Anttilan piharakennus on 1700-luvulta. Ns. mummonpääty kuisteineen on rakennettu myöhemmin kesäasumista varten.

    Sakari ja Aino Pälsi asuivat Pälkäneellä ollessaan tavallisesti kaksikerroksiseen aittarakennukseen rakennetussa niin sanotussa mummonpäädyssä. He kävivät Pälkäneellä ahkerasti etenkin ennen lastensa syntymää ja kun tytöt Liisa (synt. 1908) ja Vappu (synt. 1910) olivat pieniä, Aino oli kesäkaudet heidän kanssaan enimmäkseen Anttilassa. Sakarin kesät täyttyivät usein matkoista (Mongolia 1909–1910) ja arkeologisista kaivauksista.
    Pälkäne tarjosi suojapaikan levottomana vuonna 1918, jolloin Pälsin perheestä maaseudulle siirtyi kuitenkin vain Liisa, kun taas Aino ja Vappu olivat Helsingissä ja Sakari kaukana Siperiassa. Anttila oli rakas ja tuttu paikka koko perheelle myös koko 1920-luvun.

Rauniokirkon vaiheikas elinkaari

Kirkkorakennuksen historiaa

    Sakari Pälsin silmin katsoen Pälkäne on rikasta rautakautista kulttuurimaisemaa. Peltoviljelyllä ja maalaiskyläelämällä on täällä pitkät juuret.
    Paikkakunnan ensimmäinen kivikirkko rakennettiin 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa järven rantaan paikalle, jossa todennäköisesti oli sijainnut jo aiemmin katolinen puukirkko (ja sen edeltäjänä vielä vanhempi kirkko?) sekä sitä ennen rautakautinen, esikristillinen kalmisto. Nykyisin järveä ei näy, sillä veden pinta on laskenut ja järvenpohja on jo vuosisatoja ollut peltoina.
    Pälkäneen kirkko oli uutena, ulkopuolelta kauttaaltaan valkoiseksi kalkittuna, varmasti erittäin kaunis erikoisine punatiilikoristeluineen. Kirkonraunion arkkitehtonisia erikoisuuksia ovatkin sen ovi- ja ikkuna-aukot. Katolisia jumalanpalveluksia ehdittiin pitää kuitenkin vain muutaman vuosikymmenen ajan, ja 1500-luvun puoliväliin mennessä uskonpuhdistus oli peittänyt sisäseinien värikkäät raamattuaiheiset kuvamaalaukset valkoisen maalin alle.
    Tämän kirkon onnettomuudeksi koitui, ettei sitä ole rakennettu kalliolle vaan hiekkamaalle. Ei siis kyllin siinä, että isonvihan aikana 1710-luvulla venäläiset ryöstivät kirkosta, mitä ryöstettävissä oli. Vähitellen rakennuksen seinät alkoivat kallistua, alun perinkin holvauksia vaille jäänyt katto alkoi hälyttävästi heiketä, ja jo 1700-luvulla kirkko vaati merkittäviä korjaustoimia.
    Korjaustoimet uuvuttivat ja tulivat kalliiksi. Pälkäne sai uuden, punatiilisen ja entistä paljon tilavamman kirkon vuonna 1839.
    Kun uusi kirkko oli valmis, vanha jäi rappiolle. Lankkulattia purettiin ja laudat myytiin huutokaupalla. Pyhäkön lattian alle tehdyt hautaukset alkoivat pilkistellä päivänvaloon, mikä houkutteli seurakuntalaisia ilkivaltaan ja seurauksena oli hävityksen kauhistus. Kun kirkkoa vielä samanaikaisesti käytettiin ruumishuoneenakin, oli edesmenneiden kunnioitus ajoittain todella kyseenalaista. Pälkäneläiset määrättiin ajamaan kirkkoon soraa hautarauhan palauttamiseksi, kuten tapahtuikin, mutta syntyneisiin tuhoihin nähden apu oli vähäinen.
    Pälkäneen raunioituva kirkko kiinnitti muinaismuistosuojelijoiden huomion jo 1880-luvulla. Suomen ensimmäinen muinaismuistosuojeluelin, Muinaistieteellinen toimisto (Arkelogisk Kommission) perustettiin Helsingissä vuonna 1884, ja jo seuraavana kesänä toimiston edustajat tekivät tarkastusmatkansa juuri Pälkäneelle. Hautausmaan onneton tila todettiin, pälkäneläiset määrättiin kärräämään paikalle lisää täyttömaata, mutta rahaa kirkkovanhuksen korjauksiin ei luvattu. Vuonna 1885 kirkon alue myytiin yksityiselle maanomistajalle, joka alkoi käyttää sitä laitumena ja varastoi kirkon sisälle heiniä.
    Joulukuun 3. päivän myrsky vuonna 1890 sinetöi entisen kirkkovanhuksen kohtalon: katto romahti, ja jo seuraavana vuonna loputkin katosta purettiin. Entuudestaan heikot seinät jäivät taivasalle.
    Kirkko ympäristöineen pakkolunastettiin takaisin seurakunnan omistukseen vuonna 1905, mistä alkaen raunion historia on pitkä ensiaputoimien ja korjausten sarja. Joka kerta on tietysti neuvoteltu, kenen vastuulla kustannukset ovat. Vaihtelevasti joko seurakunnan varoin, valtion avustuksella tai muilla järjestelyillä kunnostustoimia on kuitenkin onnistuttu tekemään, ja 1950-luvulta alkaen niihin on liittynyt myös rakennusarkkitehtonisia tutkimuksia. Kirkolle on viimeksi 2000-luvun alussa ehdotettu uutta kattoa kuten lasikatetta. Toistaiseksi nämä suunnitelmat ovat kuitenkin jääneet visioiksi.

Arkeologit kirkonrauniolla

    Sakari Pälsin arkeologiuran aikoihin historiallisen ajan hautausmaita ei vielä kunnioitettu tieteellisesti kiinnostavina muinaisjäännöksinä. Siksi Pälsi tuskin näki rauniokirkkoa oman ammattinsa kannalta kiinnostavana.
    Vuonna 1963 voimaan astuneen uuden muinaismuistolain nojalla alue rauhoitettiin ja maahan kajoaminen on nyt luvallista vain arkeologin valvonnassa. Kaivauksia voidaan tehdä tarpeen mukaan ja ne ovat ajankohtaisia aina, jos esimerkiksi remontit edellyttävät kajoamista maahan. Odotuksenmukaisesti esiin tulee tavallisesti vainajien luita, jotka silloin toimitetaan uudelleen haudattaviksi, mieluiten kuitenkin vasta osteologisen tutkimuksen jälkeen. Vanhoista haudoista saadaan monipuolista ja luotettavaa tietoa mm. historiallisten aikojen ruokavaliosta ja sairauksista.
    Tähän mennessä laajimmat arkeologiset kaivaukset Pälkäneen rauniokirkolla on tehty vuosina 1998, 2001 ja 2003. Kaivausalueet sijoitettiin runkohuoneen länsipäätyyn (lähelle ovea) ja sakariston eteläseinän luo sekä sakaristoon.
    Erityisen mielenkiintoinen arkeologinen havainto Pälkäneeltä ovat olleet haudat, jotka hautaus-suunnan perusteella ovat vanhempia kuin kristinuskon ajalta. Ne ovat koillis–kaakko –suuntaisia, kun taas kristittyjen hautaussuunta on perinteisesti ollut itä–länsi. Esikristillisten hautausten täytyy Hämeessä olla noin 1000-luvulta; sen jälkeen alue alkoi jo kristillistyä. Eräät esinelöydöt osoittavat, että rauniokirkon kohdalla on ollut kalmisto jo 900-luvulla – siis viikinkiajalla.
    Viimeisimmät arkeologiset tutkimukset rauniokirkolla tehtiin kesällä 2013. Pälkäneen rauniokirkon suojeluyhdistys oli suunnittelemassa sähköjohtojen vetämistä rauniolle, jotta kirkkomaalla järjestettäviin hengellisiin yleisötapahtumiin saataisiin tarpeellinen nykyaikainen varustus. Koska kaapelin rakentaminen olisi vaatinut lisää arkeologista tutkimusta ja siten tuntuvasti nostanut hankkeen kustannuksia, suojeluyhdistys on toistaiseksi joutunut luopumaan aikeestaan.
    Pälkäneen rauniokirkolla järjestetään kuitenkin vuosittain sekä kesätapahtumia että jouluinen hartaushetki – Hanna-Liisa Anttilan mukaan jouluhartaudessa on seurakuntaa aina, olipa sää mikä tahansa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s