Teatterimies Juha Hurmeen lukunäyte 6.2.2015. Valokuva: Jussi Aalto
Kirjailija ja teatterimies Juha Hurme ei kaunistele sanojaan luonnehtiessaan Sakari Pälsin poikajuttuja. Näissä jutelmissa pinnalta katsoen humoristiset poikien kujeet sisältävät aimo annoksen syvällistä aikuisen miehen maailmankatsomusta ja terävää kritiikkiä, Hurme sanoo.
Boheemi komea mies ja terävä kynästään
Juha Hurme maalailee Sakari Pälsin henkilökuvaa korostaen, että poikajuttuja 1930- ja 40-luvuilla kirjoittaessaan Pälsi oli aikansa julkkis ja tietoinen siitä. Kirjailijan työ ei poikajuttutuotannon alkaessa ollut Pälsille suinkaan vierasta: hän oli julkaissut muun muassa Pohjankävijän päiväkirjan (1919), joka Hurmeen sanoin sisältää semioottisia katsauksia eri kulttuureihin.
”Kivun ja väkivallan maailma on läsnä siellä, missä Sakari Pälsi kynineen kulkee”, Hurme kiteyttää. Pälsin kiitelty Käsivaraisen valokuvauksen opas (Näppäile hyviä kuvia, 1933) taustoittaa tosielämää dokumentoivan valokuvaajan tehtävää muistutuksella, että ”harvoinhan ihmisen sisäpuoli on näyttelykunnossa”.
Aikuisen ajatuksia lapsen suulla
Hurme on erityisen ihastunut poikajutelmista ensimmäisiin, jotka Pälsi julkaisi 1930-luvun alussa. ”Se oli siinä”, Hurme väittää ja jatkaa, että vielä heti sodan jälkeen vuonna 1944 julkaistussa Pälsin kaunokirjallisissa teksteissä on pohdinnan kipeyttä. Sen jälkeen Pälsille tuttu kärjekkäiden ristiriitojen maailma näyttää löystyvän ja ”pälsiläinen sielun vastakohtaisuus” menettää särmikkyyttään.
Pälsin teemoja, jotka kiehtovat teatterimies Juha Hurmetta erityisesti, ovat aikuisten epäluotettavuus, kirkonkäynnin sisällöttömyys ja se, etteivät laillisuus ja oikeudenmukaisuus ole sama asia. Pälsi oli kirjailijana jo yli 50-vuotias, paljon nähnyt ja kokenut, mutta 4-10-vuotiaaksi minä-hahmoksi naamioituessaan hän saa poikajutuissaan tehdä kepposia, hämmästellä humalaisia ja katsoa sotaa silmät ymmyrkäisinä.
Paljon anarkiaa ja ripaus armoa
Pälsin poikakirjoissa elämän kovat lait saavat fyysisiä rangaistuksia, Hurme jatkaa. Pieni Saku saa äidiltään tukkapöllyä ja isältään vyöhihnaa, parhaat kaverukset Saku ja Arvo ovat alinomaa tukkanuottasilla ja kujeilevat rääkkäämällä eläimiä. Siinä asetutaan pahan henkiselle tasolle kuin amerikkalaisissa viihdegansteriromaaneissa, Juha Hurme huomauttaa ja pohtii, mikä kaikki mahtoikaan olla Pälsiin omaa esikuvakirjallisuutta.
Esitelmäiltansa yhdeksi lukunäytteeksi Hurme oli valinnut Pälsin poikajutuista armollisimman, vuonna 1957 julkaistun tarinan siitä, kuinka Mummu ja pikku-Saku viettivät hämyn pyhää. Valtava rakkauden ilmapiiri huokuu tästä jutelmasta, joka samalla kuuluu Pälsin aktiivisen poikajuttutuotannon viimeisiin.
Lastenkirjallisuutta?
Yleisökysymykseen, minkä ikäisille lapsille Hurme itse suosittelee Sakari Pälsin poikajuttuja, vastaus on jyrkkä varoitus: ei liian pienille! Nämä ovat aikuisten kirjoja, hän tähdentää, mutta yleisön joukosta kuuluu vastalauseitakin. Moni muistaa kuulleensa Pälsiä jo lapsukaisena ja nauttineensa lukutuokioista yhdessä turvallisen aikuisen kanssa.
Minne jäi viisas nauru? Ei se unohtunut. Itsekin suvereenina sanankäyttäjänä Juha Hurme väläyttää, että Sakari Pälsiä lukiessa nauru on oikeutettua, sillä poikajuttujen kieli on ainutlaatuista. Pälsi ei määrittele loppuun asti ja se on sanataiteen tehtävä.
Kiitos yleisöllemme!
Sakari Pälsin seura kiittää valpasta yleisöä, joka täytti yliopiston luentosalin ovensuuta myöten eikä päästänyt kirjailijavieraitamme, Juha Hurmetta ja Sakari Pälsiä vähällä.
Sakari Pälsin seura 